Huh. Sainpahan kerättyä rohkeutta kertoa nyt tällekin palstalle anonyymiyden turvin kokemuksistani. Mistähän sitä alkais... No, vaikka ihan alusta. Ne joita ei kiinnosta, voi hypätä suoraan kuuden kappaleen päähän. Eli, murrosikäni alkoi tosi varhain, 12 vuotiaana olin jo lähes nykyisessä karvoituksessani ja pituutta riitti kivasti. Sukupuolielimet oli kuin miehellä, joten hormonitasapainoissa oli ilmeisesti vikaa.
Ihmeellisesti tuossa 13 korvilla alkoivat rinnat aristaa ja nännit nöpöttää, mutta äiti kertoi sen kuuluvan murrosikään. Uskoin, tietysti. Yläasteella sitten kasvoi ensin vasemman nännin alle pienen pieni möykky ja piakkoin oikealla puolella sama juttu. Siitä alkoikin sitten hävetys ja inho omaa rintakehää kohtaan. En pahemmin pitänyt kireitä paitoja tai ollut yläosattomana, koska ajattelin minulla olevan lihaville ominaiset miestissit. Korostettakoon siis, että en ole koskaan ollut lihava, mutta hoikkaa vartaloani ympäröi hyvin paksu nahka, jossa siis on vahva rasvakerros (sieluntoverit ymmärtänevät).
Viime vuonna laihduin sitten armeijassa painoindeksiltäni alipainoisen puolelle, jolloin nahastani lähti lähes kaikki rasva. Harmikseni tissit eivät kuitenkaan kadonneet, joten ryhdyin selvittämään syytä rintalihasten päällä nököttäviin rumiluksiin. Löysin vastauksen, gynekomastia. Tämän vuoden alusta ajattelin, että eiköhän tuokin ongelma häivy kunnon treenillä ja aloitin kuntosaliharjoittelun. Neljästi viikossa kahden tunnin treeni parin kuukauden ajan ja tissit pysyivät paikallaan. Lihakset kasvoivat kyllä, joten se vain pahensi tilannetta.
Huhtikuussa otin itseäni niskasta kiinni ja soitin omalääkärilleni. Tiesin jo siinä vaiheessa tissieni olevan niin pienet, että terveyskeskuslääkäri ei olisi ryhtynyt toimeen. Siksipä hoidinkin asian puhelimessa ja liioittelin tilannetta hieman. Sain komennuksen lähteä verikokeisiin, joissa hormoniarvoni mitattaisiin. Tiesin, ettei niistä paljastu mitään, koska tilanne oli jo pitkään ollut stabiili, mutta menin kuitenkin.
Tulokset olivat normaalit, joten pääsin julkiselle puolelle kirurgin vastaanotolle. Vastaanotto oli jo heinäkuun alussa. Kirurgi oli mies, mikä saattoi pienten tissieni tapauksessa olla ratkaisevaa. Alkuun hän päivitteli, että on noita isompia ja nuohan ovat lähes tavalliset, mutta puristeli hetken, tuijotteli ja jutteli. Tuntemukseni oli aivan uskomaton, kun kirurgi nojasi penkissään taaksepäin ja totesi, että voidaanhan nuo leikata. Lupasi vielä täksi syksyksi leikkausajan, mutta painotti, että onnekseni kuulun Hatanpään piiriin. TAYSissa ei olisi varaa kuulemma leikata minun tissieni kokoisia gynoja.
Siis yksi puhelu, verikokeet ja kirurgin vastaanotto - ja leikkausaika oli luvattu. Syyskuun lopulla tuli kirje, että leikkaus tehdään 17.9. Hatanpään osastolla B3. Tätä edelsi kontrollikäynti viikkoa ennen osastolla, jolloin minulle katsottiin tukisukat valmiiksi ja udeltiin, etten vain ole alkoholisti. Leikkausta edeltävän päivän tuijottelin tissejäni ilkeästi ja muistuttelin nöpönänneilleni jatkuvasti, että pian ei enää nähdä. Söin vielä juuri ennen kahtatoista ja join runsaasti, koska aamulla ei enää saanut.
Leikkauspäivä alkoi seitsemältä, jolloin minulle annettiin ensimmäinen Diapam rauhoittamaan mielialaa. Vaihtelin vaatteet ja tapasin ensimmäisen kerran minut leikkaavan lääkärin. Hän oli nainen, ja ensimmäinen pettymys lävähti vasten kasvoja. Kun nostin paitaani, jotta lääkäri saattoi piirtää tissien ympärille leikkausalueet, hän otti hyvin ylimielisen katseen ja totesi, että "onpas pienet". Piirsi leikkaushaavat kuitenkin ja kertoili operaatiosta, mutta huomautti pariin kertaan ettei leikattavaa ole paljon, ikään kuin minä olisin syyllistynyt johonkin väärinkäyttöön ja seitsemän vuoden turhaan häpeämiseen.
No, hän lähti ja minut vietiin leikkaussaliin. Siellä kaikki olivat ystävällisiä, rauhoittelivat, esittäytyivät, laittoivat tipan ja.... vips. Ei muistikuvaa. Heräsin myöhemmin vailla minkäänlaista kipua ja pyysin kahvia. En saanut ja nukahdin kesken lauseen taas pariksi tunniksi. Tätä jatkui iltakuuteen: nukahtelua ja kahvin ruinausta. Eikä missään ollut kipua. Illalla olin jo energinen ja menin nukkumaan vasta kahdelta, koska en halunnut ottaa unilääkettä. Särkylääkettä tuotiin melko aktiivisesti.
Seuraavana päivänä kyseltiin vointia ja päästettiin piakkoin kotiin. Kotona tisseissä oli vain teipit tikkien päällä ja tukiliivi, mutta tulosta ei näkynyt turvotuksen takia. Särkylääkettä en syönyt enää kahden päivän jälkeen ollenkaan ja teipitkin otin pois jo viiden päivän päästä. Sairaanhoitajasiskoni poisti tikit viikon päästä. Tästä viikon päästä soitin kirurgille, että tissit on kovat ja entistä isommat. Niihin oli pakkautunut imunestettä ja verta, jotka kirurgi imi pois isolla pillillä. Silloin olin mykistyä: tissit olivat ensimmäistä kertaa poissa. Kirurgi lupasi, että nestettä tulee uudestaan, mutta se poistuu itsestään tai se voidaa imeä taas pois.
Nyt leikkauksesta on tasan kolme viikkoa, ja tuossa on jälleen melko pahat tisut rinnalla, mutta tiedän sen johtuvan yhä turvotuksesta, arpeutumisesta ja nesteestä. Viikon päästä on kontrolli, jossa viimeistään otetaan nestettä taas pois ja katsotaan, miten leikkaus onnistui. Vituttaa vaan nyt, kun poistetut rintarauhaset tuntuvat olevan yhä tuolla sisällä. Neste on niiden paikalla, joten tuntuu kuin leikkauksesta ei olisi ollut mitään hyötyä. Mutta tiedän ja uskon, että tilanne kyllä tasaantuu.
Pitkä sepustus, mutta lopputulema on, että olen hyvin tyytyväinen. Kustannukset kokonaisuudessaan ovat peräti 110 euroa ja kaikki meni nopeasti. Ja nyt kun hoito on aloitettu, tiedän että se viedään myös loppuun, jos leikkaus olisi jotenkin mennyt pieleen. Jos kellään jäi kysyttävää julkisen puolen seikkailustani tai kokemuksista, kysykää.
